Kävin tänään hyvän keskustelun yhden tutun yksinhuoltajaäidin kanssa. Hän on pienipalkkainen, eli varaa omaan asuntoon ei ole. Jos vuokra-asunto menisi alta, ei hänellä olisi tietoa minne majoittua, sukulaisia ei ole lähimailla. Kyllä hän oli kauhuissaan ja  varsinkin lapsensa puolesta. Lapsen tutut kaverit jäisivät , koulu vaihtuisi. Samoin hajoaisi äidin pieni tukiverkosto, joka on syntynyt tällä asuinalueella. Aika pelottava ajatus, näin tehdään kahdenkerroksen väkeä. Toiset juhlivat kartanoissaan ja toisilla ei ole edes varmuutta omasta kodista, vuokrakämpästä. Mihin tämä maailma on menossa, sitä ihmetteli tämäkin äiti - arvot ovat pelottavan kovat ja yksilöt porskuttavat. Soisin jokaisen miettivän, mitä on köyhyys, syrjäytyminen lapsen silmin katsottuna. Miltä lapsesta tuntuu elää epävarmuudessa?

Iloa, välittämistä, rakkautta on ilman rahaakin ja oli mukava kuulla äidin ja lapsen yhteisistä luontoretkistä ja muistakin harrastuksista. Kaikkein rakkain paikka iltaisin tälle lapselle on kodinparveke, varsinkin kun kuu loistaa taivaalla. Äiti kertoi lapsensa piipahtavan monta kertaa illassa kuuta ihailemaan ja äiti saa myös kutsun tulla mukaan nauttimaan luonnonkauneudesta. Kauniit kuutamoiset illat ovat tämän 8- vuotiaan lapsen huippuhetkiä! Toivottavasti hän saa asua kodissaan niin kauan kuin on tarvetta. Sillä juuri tuo koti, parveke ja kuutamoiset illat yhdessä äidin kanssa kantavat pitkälle. Irma