Eilen olin teatterissa katsomassa Hissvägraren esitystä, esityksessä päähenkilönä oli iki-ihana, Lasse Pöysti. Tämä vanha, yksinäinen, etutöölöläinen mies on asunut koko ikänsä samassa talossa. Aluksi puhekumppanina oli yksinhuoltajaäiti, kun äiti kuoli, ystävänä oli koira. Koiran kuoleman jälkeen puhekumppani oli HISSI! Riemastuttavan viisas vanhus, ei se erakonkaan elämä ole aina säälittävää ja surullista.

Bengt Ahlfors kertoo Hissvägraren-näytelmässä yksinkertaisen ihmisen elämäntarinan, ja me katsojat saimme nauttia ihanan, karismaattisen näyttelijän työstä. Hän selvisi urakastaan pienieleisesti, tukenaan vain valot ja pala keittiötä. Lasse Pöysti on oikeasti vanha, eleineen ja ilmeineen. Roolin lisäksi näyttämöllä on näyttelijä itse, Lasse Pöystin ura ja vuosikymmenien varrella hioitunut ammattitaito hurmasi katsojat ja piti otteessaan koko esityksen ajan. 

Kyllä minustakin löytyy pikkuinen hissistäkieltäytyjä, käytän hissiä tosi harvoin. Otan rappujen kapuamisen kuntoiluna. 

Mutta oikeasta elämästä - eilinen järkyttävä uutinen. Helsinkiläinen mieshenkilö on löytynyt kotoaan kuolleena, hän oli kuollut 3 vuotta sitten. Eikö kukaan kaivannut häntä, vai oliko hän omasta halustaan erakoitunut? Surullinen uutinen, olikohan tämän erakon elämä surullista?