Digiaika ja ikäihmiset
Näillä näkymin noin vuoden kuluttua, 31.8.2007 monista televisioista ei näy enää muuta kuin kovan kohinan säestämää lumisadetta. Suomi on siirtynyt digiaikaan. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että mikäli joku vielä haluaa seurata televisiolähetyksiä, on hänen kiireesti hankittava uusi laite digisovitin, tuttavallisemmin digiboxi, tai peräti digitaalitelevisio. Monet ovatkin jo hyvissä ajoin varautuneet tulevaisuuteen.
Uudistusta on ajettu kovalla kiireellä kuin käärmettä pyssyyn mainostamalla uutta digitaaliseen jakeluun perustuvaa TV-järjestelmää paremmalla kuvan laadulla, vuorovaikutteisuudella, alueellisen tasa-arvon lisäämisellä ym.. Epäilemättä kehitys on väistämätön ja oikea, mutta miten mahtavat tasa-arvo ynnä muut tavoitteet toteutua sairaaloissa, vanhusten palvelutaloissa, hoivayksiköissä ja tavallisissa ikäihmisten kodeissa tällä aikataululla?
Keitä ovat ne hyväntekijät, jotka scart-liittimet, antennijohdot, digiboxit ja kaukosäätimet kainalossaan saapuvat pyyteettömästi asentamaan laitteet ja opastamaan niiden käyttöä jo muutenkin ylenpalttisen tekniikan hämmentämille ikäihmisille? Entä, jos ei satu olemaan pojanpoikaa apuna, tai tyttären tytär asuu ulkomailla? Tai ei ole kertakaikkiaan ketään, joka auttaisi tai neuvoisi. Mistähän vähävaraiset voivat saada tukea runsaan 100 :n laitteen hankintaan ja sen asennukseen? Käsittääkseni eivät vielä mistään.
Televisio on monelle ikkuna maailmaan, jonne jalat eivät enää kanna. Televisiosarjan seuraaminen voi tuoda rytmiä ja jatkuvuutta arkeen ja tarjota jopa "virtuaaliperheen", johon samastua. Television terapeuttista merkitystä ikäihmisille ei sovi vähätellä.
Jotenkin toivoisin, että yhteiskunta yhdessä esimerkiksi laitevalmistajien, kauppiaiden ja vapaaehtoisten kanssa varmistaisi, ettei näiltä lähimmäisiltämme kuin vahingossa katkaistaisi television tarjoamaa yhteyttä ulkomaailmaan, ehkä päiväuniinkin. Haluaisin näin avata keskustelun aiheesta, kun aikaakin olisi vielä jonkin verran jäljellä.
Irma Marttila
Uutispäivä Demari
20.7.2006
