Oma koti on unelma, paikka, jossa on oma rauha. Luin lehdestä Helsinkiin muuttaneen opiskelijatytön tarinan, hän iloitsi omasta pienestä kodistaan. Kaukaiset muistot, vuosien takaa, palasivat mieleeni.

Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, sain ensimmäistä kertaa oman pienen kämpän, 9 neliötä. Muistan sen onnen ja jännityksen tunteen – minulla on vihdoinkin oma koti. Hyvin siihen pikkuruiseen asuntoon mahduin, omaisuuteni oli yhdessä matkalaukussa. Asunnossa oli sänky, komero, pöytä ja tuoli – mitäpä muuta opiskelija olisi tarvinnut? Hyvä, että oli mihin pää kallistaa iltaisin opiskelujen jälkeen.

Iloisia muistoja ovat myös hetket, kun posti toi pakettikortin. Äiti lähetti ruokaa, ettei lapsi nälkään nääntyisi. Paketissa oli yleensä äidin leipomaa leipää, piirakoita ja marjoja. Silloin oli juhlat, pöytä notkui perinteisistä kotiseudun herkuista. Vanhemmat olivat huolissaan, miten pärjään täällä suuressa kaupungissa. Opiskelujen myötä "taso" vähitellen parani ja pääsin isompaan kimppa-asuntoon, kaupunki tuli tutuksi – tuntui kotikaupungilta. Täällä perustin myös perheen ja siellä missä on perhe, siellä on myös koti.

Nyt on minun vuoroni miettiä, miten omat lapseni pärjäävät maailmalla. Onneksi on hyvät mahdollisuudet pitää yhteyttä ja tapaamme säännöllisesti.

Kaikilla ei ole kotia, Helsingissä asuntojen vuokrajonot kasvavat rajusti, jono kasvaa kuukaudessa keskimäärin 200–300 uudella hakijalla. Helsingin kaupungin rekisterissä on noin 17 000 vuokra-asunnon hakijaa, heistä 60 % kuuluu kiireellisiin hakijoihin. Lisää edullisia vuokra-asuntoja tarvitaan pikaisesti.